Peuran Hall of Fame 6.1.2020

Edellisestä postauksesta kotisivulle onkin jo aikaa, mutta toivottavasti lähiaikoina minulla on jotakin kerrottavaa tai ilmoitettavaa. Toivottavasti. Toivoin voivani kertoa jotain jo aiemmin, mutta elämä ottaa toisina aikansa ja… No, jorinaksihan tämä menee.

 

Minulla oli marras-, joulu ja tammikuun alun aikana somessa kampanjankaltainen, jossa kerroin Hall of Fameeni päätyneistä kirjoista tai tarinakokonaisuuksista yksi kerrallaan. Tekstien tehtävänä oli arvostelun, kriittisen purkamisen tai akateemisen käsittelun sijaan vinkata luettavaa ihmisille, kertoa kirjojen lisäksi myös hieman itsestäni ja siitä, miksi juur minä valitsin juurin kyseisen kirjan subjektiiviseen kunniagalleriaani. Missasitko nuo postaukset? Ei hätää, koska ne ovat kaikki tässä alla, itse ottamineni kuvineen. Hall of Fameni päivittyy, koska jos/kun löydän kirjoja, jotka ansaitsevat paikkansa rajatuilla hyllymetreilläni, ne syrjäyttävät jonkin toisen sieltä. Siksi Peuran Hall of Fame näyttää vuoden päästä (toivottavasti, koska silloin olisin lukenut maagisen hyviä kirjoja) tyystin toisenlaiselta kuin nyt. Lisäksi, Hall of Fameeni suuntaavat vain kirjat, jotka omistan fyysisinä (ja näin valokuvattavina) teoksina – eli äänikirjoina omistamani Harry Potterit putoavat tämän johdosta pois, vaikka muutoin paikkansa ansaitsisivatkin.

 

Pidemmittä löpinöitä asiaan!

 

DOUGLAS ADAMS, LINNUNRADAN KÄSIKIRJA LIFTAREILLE 

Peuran HOF -hyllyille mahtuu neljäkymmentäkaksi kirjaa/tarinakokonaisuutta. Lukumäärä oli ja on sattuma, mutta erittäin onnekas sellainen, koska aakkosjärjestyksessä (onko muita järjestyksiä?) ensimmäinen kirja on Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille, jonka omistan osana viisiosaista Linnunrata-omnibus-painosta. Linnunrata-sarja heikkeni jokaisen julkaisun myötä ja olen kieltäytynyt lukemasta Eoin Coflerin kirjoittamaa kuutososaa, jota pidän pyhäinhäväistyksenä, mutta mikään ei vie pois sarjan avaavan Linnunrata käsikirja liftareille -romaanin ansioita: se on helposti yksi hauskimpia scifi-romaaneja koskaan. Adamsin huumori on parhaimmillaan oivaltavaa, sivaltavaa ja satiiristakin, mutta silti Linnunrata käsikirja liftareille ei ole mikään vitsikirja, vaan kertoo koherentin tarinan. Kuten monet tietävät, kirja syntyi radiokuunnelman pohjalta ja on sittemmin kääntynyt keskinkertaiseksi elokuvaksi, mutta minulle mikään Adamsin tuotannossa (tai niiden johdannaisista) ei päihitä romaaniversiota. Kuulemani mukaan kansainvälisestikin kustantamot ovat nuivia huumori-scifin suhteen – liekö Linnunradan käsikirja liftareille liian kova ja väistämätön vertailukohta?

 

PAUL AUSTER, NEW YORK -TRILOGIA 

Nykyään Paul Auster kuuluu suosikkikirjailijoihini – kävin jopa katsomassa miekkosen esiintymistä Kansallisteatterissa pari vuotta takaperin – mutta ensikosketukseni hänen tuotantoonsa oli vaikea. Ei sen takia, että ensimmäiseksi valikoimani kirja, New York -trilogia, olisi ollut huono, vaan koska olin valinnut sen luettavaksi väärälllä kielellä. Ruotsi oli koulutaipaleeni suurimpia kompastuskiviä, ja kun yliopiston virkamiesruotsikurssi kolkutteli olan takana, päätin prepata itseäni kuuntelemalla Finntrollia ja lukemalla jonkin kirjan ruotsiksi. Romaaniksi valikoitui juurikin New York -trilogia – en muista enää miksi ja miksi en lukenut romaania, jonka alkukieli olisi ollut ruotsi. Tuskailin kirjan lukemisen kanssa vauhdilla, joka muistutti ala-astevuosieni lukutahtia: luin muutamia sivuja tunnissa, kun jouduin jatkuvasti vilkuilemaan sanojen merkityksiä sanakirjasta. Luin ensimmäisen luvun kokonaan ruotsiksi, minkä jälkeen luovutin ja ostin saman kirjan suomeksi – ja avot, johan lähti rullaamaan. Koko kolmen pienoisromaanin romaanikokonaisuus (luit ihan oikein) sujahti lopulta alle viikonlopussa, jonka jälkeen huomasin lainaavani muita Austerin teoksia kirjastoista ja hamstraavani niitä hyllyilleni. Silti, New York -trilogia oli pitkään ylittämätön.

 

PAUL AUSTER 4321 

Jos New York -trilogia oli ensimmäinen Austerin romaani, joka kolahti todella kovaa, 4321 ei enää jättänyt mitään epäilyksiä siitä, mikä on miekkosen paras teos. 4321 kertoo yhdestä hahmosta, Fergusonista, jonka elämä välitetään lukijalle neljänä eri variaatiota. Kaikissa variaatioissa hän syntyy samaan aikaan samassa paikassa, mutta kasvaa erilaisissa ympäristöissä ja olosuhteissa. Siinä missä New York -trilogia muodostui kolmesta näennäisen itsenäisestä ja peräkkäisestä pienoisromaanista, 4321 kertoo Fergusonin elämät rinnakkain: ensin kerrotaan ensimmäinen luku jokaisessa variaatiossa, vasta sitten edetään toiseen lukuun jne. Ratkaisu kuulostaa vaikealta ja tekotaiteelliselta, mutta toimii paljon epäilijöiden spekulaatioita paremmin, koska Fergusonin (ja muiden läheisten) persoona pysyy muuttumattomana. Yhdessä variaatiossa Ferguson päätyy intoilemaan urheilusta, toisessa elokuvissa ja niin edelleen, mutta kaikki Fergusonit ovat pohjimmiltaan sama Ferguson, joka on päätynyt toisenlaisiin tilanteisiin ympäristön sekä omien valintojensa seurauksena. Ferguson mm. rakastuu aina samaan hahmoon, mutta jokaisessa variaatiossa rakkaus on erilaista. Tahtoisin kertoa kirjasta vielä paljon enemmänkin, mutta jos joku on kiinnostunut lukemaan lisähöpinääni 4321:stä, kirjoitin tuoreeltaan kirjan lukemisen jälkeen blogitekstin: https://ainiinblogi.blogspot.com/2017/08/paul-auster-4321.html Seison edelleen sanojeni takana: 4321 on vuosituhannen tähän mennessä paras romaani.

 

RAY BRADBURY, FAHRENHEIT 451 

Ray Bradbury kirjoitti elämänsä aikana vinon pinon hienoja novelleja, mutta romaanikirjailijana hänen tuotantonsa jäi rajatummaksi. Noista harvoista teoksista mikään ei yllä dystopiaklassikko Fahrenheit 451:n tasolle. Kolme 1900-luvun tärkeintä dystopiaromaania lähestyvät dystopian syitä keskenään hyvin erilaisista lähtökohdista: Orwellilla päädymme dystopiaan pelosta, Huxleylla nautinnosta ja Bradburylla, poleemisesti, älyllisestä laiskuudesta. Monet ovat lukeneet Fahrenheit 451:n puheenvuorona sensuuria vastaan, mutta kirjan maailmassa sensuuri (joka tapahtuu polttamalla vaikeaselkoista taidetta) ei ole syy älylliseen laiskuuteen, vaan sensuurilla suojellaan mukavuudenhaluista väestöä ”tarpeettomilta” epämääräisyyksiltä ja mieltäkuohuttavilta kielikuvilta. Lisäksi, vaikka Fahrenheit 451 on kirjoitettu 1940- ja -50-lukujen taitteessa, Bradbury onnistuu (ainakin jälkiviisaasti luettuna) ennustamaan somessa vallalla olevan ”ja mitä mieltä sinä olet?” -keskustelutyylin – erittäin tarkkanäköistä havainnointia ajalta, jolloin televisiot olivat vasta yleistymässä. Fahrenheit 451 pakottaa kiistelemään Bradburyn luoman dystopiaskenaarion kanssa, mutta samalla luotu maailma tuntuu kiusallisen tutulta. P.S. Fahrenheit 451:stä on ilmestynyt äskettäin uusi (ja erittäin hieno!) suomenkielinen painos (https://www.sammakko.com/tuote/ray-bradbury-fahrenheit-451/). Muistakaa toivoa/hankkia se pukinkonttiin!

 

BILL BRYSON, A SHORT HISTORY OF NEARLY EVERYTHING 

Pieni kirja suuresta aiheesta on vaikea konsepti toteuttaa tavalla, joka ei ole liikaa mutkia suoriksi oikova mutta silti helposti lähestyttävissä. Monet toimittajien kirjoittamista tietokirjoista tuntuvat valitsevan keinoksi henkilöhahmojen kertomusten kautta kerrottavan rakenteen, mutta valinta toimii liian harvoin. Bill Bryson tiivistää A Short History of Nearly Everything (suom. Lähes kaiken lyhyt historia) -kirjaan vaatimattomasti koko universumin, supernovista partikkeleihin asti. Tiedän, tiedän, kuulostaa mielipuoliselta yritykseltä, mutta uskoo ken tahtoo, kirja pysyy kasassa Brysonin kirjallisten taitojen, mutta myös hyvin toteutetun yksityiskohtien kautta suurempia ilmiöitä avaavan lähestymistavan ansiosta. Valtaosa kirjan luvuista rakentuu populaarilla tieteenhistorian narratiivilla, jolla avataan kulloisenkin käsiteltävän tieteenalan tai ilmiön synty- tai löytöhistoriaa. Kirja on parhaimmillaan ääri-ilmöissään (eli joko supernovissa tai partikkeleissa), ja kertoo sanottavansa tavalla, jolla jopa kaltaiseni umpihumanisti ymmärsi jotakin luonnontieteistä. Se ei ole helppoa, vaikka kirja onkin helppoa luettavaa.

 

JARED DIAMOND, GUNS, GERMS AND STEEL 

Tietokirjojen suositteleminen on vaikeaa, koska kaikilla lukijoilla on hyvin erilainen tietopohja. Romaanin suositteleminen on helpompaa: kirja kertoo tästä-ja-tästä, se on vähän samanlainen kuin se-ja-se jne. Yksi harvoja tietokirjoja, joita voin suhteellisen huolettomasti suositella kaikille ohikulkijoille, on Jared Diamondin Guns, Germs, and Steel (suom. Tykit, taudit ja teräs). Diamondin teos käsittelee erittäin suurella skaalalla sitä, miksi jotkin sivilisaatiot kehittyivät muita dominoiviin asemiin ja miksi toiset eivät kyenneet vastaamaan tykkien, tautien ja teräksen haasteeseen. Kun sanon, että skaala on erittäin suuri, tarkoitan sitä: Diamondin selitys lähtee liikkeelle mantereista, niiden asennoista ja ilmastollisista oloista. Sovelsin Jumalan vihollisissa Diamondin käyttämää/esittelemää (saattaa olla vanhempaakin perua, mutta minulle se tuli tutuksi juurikin Diamondin kautta) Anna-Karenina-periaatetta, joka on yksi monista Diamondin havainnollisista ja stimuloivista keinoista selventää kirjansa ydinsanomaa. Jos Hararin Sapiens kolahti, Guns, Germs, and Steel toivottavasti kolahtaa myös. P.S. Jätin kirjan kerran matalalle pöydälle. Koira löysi sen ja oli niin vakuuttunut, että päätti napata osan kannesta mukaansa.

 

DAVID EDDINGS, BELGARIONIN TARU 

Kaikki kirjat Hall of Famessani eivät ole taiteellisilta ansioiltaan häikäiseviä mestariteoksia, vaan niiden ansiot pohjautuvat johonkin tyystin muuhun. David Eddingsin Belgarionin tarun ansiot ovat muualla kuin proosassa, tarinankerronnassa tai missään kirjoihin itseensä liittyvissä asioissa. Minulle Belgarionin taru oli ensimmäinen todella kovaa kolahtanut kirja(sarja) – katson sen käynnistäneen yhä jatkuvan intohimoni lukemiseen. Olin lukenut joitakin kirjoja ennen Belgarionin tarua, mutta vasta Garionin ja kumppanien seikkailut saivat aikaan janon, joka on yhä tyydyttämättä. Kyllä, kaikki Eddingsin kirjat ovat hönöjä (Belgarionin taru on tuotannon vähiten hönöä settiä, uskoo ken tahtoo); kyllä, proosa on kömpelöä; kyllä, hahmot ovat karikatyyrejä; kyllä, juoni on kliseinen ja ennalta-arvattava; kyllä, luodussa maailmassa ei ole juuri järkeä (kuinka käytännössä yksistään vakoojista rakentuva yhteiskunta toimii?). Mutta ehkä juuri siksi se kolahtikin, aikoinaan. Olin kokematon lukija, vaikka olinkin Eddingsin kirjojen tavanomaista kohdeyleisöä vanhempi, ja kaikki kliseet, kömpelyydet ja hönöydet ihastuttivat ja vangitsivat mielikuvitukseni. Jos musiikkimakuni on pohjimmiltaan johdannainen Children of Bodomin Follow the Reaper -levystä, kirjamakuni on johdannainen Belgarionin tarusta.

 

JONATHAN GLOVER, IHMISYYS. 1900-LUVUN MORAALIHISTORIA 

Kaikkia kirjoja ei ole kiva lukea, kiitos raskaiden aihepiirien. Filosofi Jonathan Gloverin teos tiivistää ja tilittää läpi 1900-luvun ”moraalihistorian” – jaa että mitäkö se tarkoittaa? Käytännössä Glover arvioi kirjan varrella sen, millainen laji me homo sapiens sapiensit olemme moraalisilta ja eettisiltä ansioiltamme, kun aineistona käyttää edellisen vuosisadan tapahtumahistoriaa. Kirja keskittyy, luonnollisesti, sotiin, kansanmurhiin ja muuhun hulvattomaan kohellukseen, mutta ainakaan minulle kirjan tapa käsitellä esim. holokaustia ei tuntunut kertaakaan kauhistelevalta tai jeesustelevalta, vaan analyyttiseltä ja filosofiselta. Lisäksi Gloverin ratkaisu käydä 1900-luvun historiaa läpi kronologisen kerronnan sijaan temaattisesti, mahdollistaa pintaa syvemmälle pureutuvamman keskustelun ihmisluonnosta. Raskas kirja lukea, mutta mahdoton unohtaa.

 

YUVAL NOAH HARARI, SAPIENS 

Epäilemättä Hall of Fameni muodikkain valinta. Jos Gloverin Ihmisyys on raskas kirja lukea, Yuval Noah Hararin Sapiens on niin helppo kirja lukea kuin koko ihmislajin historian yksiin kansiin tiivistävä kirja voi olla. Pohdin pitkän tovin, otanko Sapiensin mukaan Hall of Fameeni vaiko en, koska minusta ainakin tuntuu siltä, että kirjan ja Hararin profiilit ovat kohtuuttoman suuret ansioihin nähden – etenkin kun tarkastelee Hararin kolmea ”pääteosta”, taso laskee kuin Mansikin häntä. Mutta: Sapiensin ansiot ovat kiistämättömät, mistä ainakin osa jatkuvasta hypestä ja suosiosta kertoo. Hararin suurin lahja lukevalle maailmalle on taito järkeistää abstrakteja konsepteja tavalla, joka ei tunnu lukijaa aliarvioivalta, mutta ei ole myöskään kärsimättömille mikaeljungereille liian kokonaisvaltaista. Juuri tässä piilee, uskon, Hararin suosion salaisuus: niin kaltaiseni humanistiplantut kuin dynaamisuuttaan hehkuttavat yritysjohtajat voivat lukea Sapiensin ja löytää jotakin uutta – tai ainakin uudenlaisen näkökulman – tutusta yhteiskunnallisesta ja inhimillisestä ilmiöstä. Lopulta kuitenkin päädyin lisäämään Sapiensin Hall of Fameeni, koska sen lukemisen myötä päätin lopettaa tehotuotetun lihan syömisen. Tiedän, outo kirja, josta löysin tuon kyseisen valaistumisen, mutta lopputulos lienee lopulta ainoa, millä on väliä, eikö niin?

 

JOE HILL, SARVET 

Minulla on vaikea suhde kauhukirjallisuuteen. Tavallaan se on suosikkigenrejäni, mutta silti en laittanut Hall of Fameeni kuin kaksi kauhukirjaa. Jatkuva gore tai yliluonnolliset elementit eivät haittaa – oikein käytettynä ne ovat kauhun parasta antia – mutta huono, laiska ja teennäinen proosa latistavat innostukseni välittömästi. Nykyään kauhukirjat tuntuvat muuttuneen jännärikirjallisuuden alalajiksi, vaikka paras, hiipivän painostava kauhu on hidasta, monitulkintaista ja kaikkea muuta kuin ”adrenaliintäytteistä” kohkaamista. Siksi onkin virkistävää lukea kauhua, joka on ainakin riittävän hyvin kirjoitettua. Joe Hillin Sarvet on, periaatteessa, kauhukirja, vaikka lähenteleekin maagista realismia. Se on myös siinä kovin harvinainen teos genrensä sisällä, että sitä lukiessa ei tarvitse hävetä kamalaa proosaa. Sarvet on epäilyksettä Hillin paras romaani, mutta samalla se saattaa olla 2000-luvun paras kauhuromaani, koska sen tarina ei seuraa perinteisiä kauhuromaaniarkkityyppejä, vaan mässäilevän goren tai takaa-ajatuksi joutumisen sijaan se keskittyy hahmoihin ja kertoo tarinansa heidän kauttaan. Lähimmäksi vertailukohdaksi Sarville voi asettaa (Joe Hillin isän) Stephen Kingin (harvat) paremmat kauhukirjat, mutta myös Shirley Jacksonin The Haunting of Hill Housen, josta tehty Netflix-minisarja lienee parasta sarjaviihdettä koskaan. Silti, Sarvet seisoo omilla jaloillaan… otsalla? (En tiedä mihin yritin mennä tämän vitsin kanssa, mutta sinne jonnekin tuli päädyttyä.) Se omaa myös yhden parhaista romaanien avauskohtauksista mies- ja naismuistiin.

 

JAAKKO HÄMEEN-ANTTILA, ISLAMIN MIEKKA 

En usko, että on mitenkään epäreilua sanoa, että elämme vahvaa yhteiskunnallisen keskustelun polarisoitumisen aikaa. Eli, vähemmän fiineillä sanoilla ilmaistuna, keskustelua hallitsevat enenevissä määrin ääripäät. Siksi onkin virkistävää lukea ammattitaitoista, kiihkotonta ja asiallista tietokirjallisuutta aiheesta, josta moni muu olisi kirjoittanut kauhistelevan, kauhutarinoiden ympärille koostetun kirjan. Jaakko Hämeen-Anttilan kaikki teokset ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia, mutta minulle etenkin Islamin miekka on osoittautunut kerta toisensa jälkeen kutkuttavaksi luettavaksi. Hyvin pieneen sivumäärään Hämeen-Anttila tiivistää melkein tuhatviisisataa vuotta konfliktihistoriaa, mutta hänen käsittelyssään ei keskitytä Simon Sebag-Montefiorea mukaillen vain raflaaviin irrallistarinoihin, vaan Hämeen-Anttila rakentaa suuremman narratiivin, jolla hän valottaa ei ”väistämättömäksi” nähtävää sivilisaatioiden konfliktia, vaan politiikan ja vallan yleisinhimillisesti korruptoivaa voimaa. Vapaasti hänen ajatustaan mukaillen voi sanoa, että uskonnollisen sodankäynnin ongelma ei ole uskonto vaan sodankäynti. Vahva suositus kaikille someöyhötykseen kyllästyneille.

 

ROBERT JORDAN, THE WHEEL OF TIME 

Tästä ei fantasia enää paljoa parane. Robert Jordanin elämäntyö, The Wheel of Time (suom. Ajan pyörä), meinasi jäädä kesken, kun Jordan otti ja kuoli yhdennentoista kirjan (Knife of Dreams) ilmestymisen jälkeen. Onneksi Brandon Sanderson palkattiin viimeistelemään, vähätellen ilmaistuna, massiivinen urakka ja kaikkinensa neljätoista tiiliskivimäistä osaa kattava saaga saatiin arvoiseensa päätökseen. (Hei, vikassa kirjassa on noin 300 sivua pitkä taistelukohtaus – miten tämä ei voisi olla neljännesvuosisadan kirjoitusurakan arvoinen päätös!) The Wheel of Time välttää tiivistämisiä, kuvauksia ja yksinkertaistuksia: se on jättiläismäinen urakka luettavaksi (aloitin sen lukemisen lukiossa ja sain loppuun, kun kirjoitin graduani), mutta se on sen arvoinen. Se on ”eeppistä” (inhoan tuota sanaa, siksi heittomerkit) fantasiaa mahtipontisimmillaan, megalomaanisimmillaan ja kokonaisvaltaisimmillaan. Se ei tarjoa vain koukuttavaa tarinaa vallasta, velvollisuuksista ja niiden painosta, vaan täydemmän ja eläväisemmän maailman kuin mikään toinen koskaan kohtaamani fiktiivinen teos. Sitä ei sovi aloittaa kepein perustein, koska silloin saattaa huomata menettäneensä pikkurillin lisäksi molemmat kyynärvarret, pahimmissa tapauksissa olkapäätkin. Ehdoton must-read kaikille fantasiadiggareille.

 

PASI ILMARI JÄÄSKELÄINEN, LUMIKKO JA YHDEKSÄN MUUTA 

Maaginen realismi jää turhan usein spefilukijoiden sivuuttamaksi genreksi. Ehkä se ei ole yhtä mediaseksikästä kuin HBO-jättituotannoilla nykyään siunattu fantasia tai yhtä nopeatempoista jännäriä kuin kauhu tai yhtä pohdiskelevaista kuin paras scifi. Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta on erinomainen romaani, joka nyrjäyttää todellisuuden ennalta-arvaamattomalla mutta mielikuvitusta kutkuttavalla tavalla. Kuten monien romaanien kanssa, pelkän juonen kuvaileminen ei tee oikeutta Jääskeläisen esikoisromaanille, mutta sen verran kerrottakoon, että tarina alkaa, kun tietyt kirjaston kirjojen loput ovat muuttuneet. Siis häh, miten? Sepä se – lue niin tiedät. Mutta romaani ei jää vain tämän, itsessään jo kiehtovan, premissin vangiksi, vaan kertoo koherentin (joskaan ei yksiselitteisen) tarinan kirjoittamisesta, kirjallisuudesta sekä kilpailuvietistä. Suomikummaa parhaimmillaan.

 

STEPHEN KING, 11/22/63 

Tulee tuskin kovin monelle yllätyksenä, että Stephen King on ollut tärkeä kirjailija omalle kirjalliselle kehitykselleni. Siksi Hall of Famestani löytyy kaikkinensa kolme hänen kirjaansa/tarinakokonaisuuttaan. Kuulostaa paljolta, tiedän, mutta jokainen teoksista on keskenään varsin erilainen, kuten myös perusteluni. 11/22/63 edustaa sitä tavanonmaisempaa Kingiä: sillä on hivenen hönö premissi, tarina ottaa pitkiä kiertoteitä määränpäähänsä ja silti – tai juuri siksi – sitä on kiehtova lukea. 11/22/63 on aikamatkustuskirja, joka on kaukana Doctor Whon poukkoilusta aika-avaruudessa, koska ajassa pääsee vain yhteen pisteeseen, tiettyyn hetkeen tietyssä paikassa 1950-luvun lopulla – ja kirjan maailmassa tuota madonreikää on käteytty harvinaisten halvojen hampurilaisten myymiseen 2000-luvulla, I kid you not. Mutta se on vain (halpa) tarinankerronankeino sysätä hahmo nykyajasta elämään 1950- ja -60-lukujen taitteen Yhdysvaltoihin ja patistaa hänet estämään John F. Kennedyn salamurha, johon kirjan nimi myös viittaa. Kaikkine höntteine ratkaisuineen 11/22/63 edustaa parasta tavanomaista Kingiä, vaikka ei olekaan kauhua.

 

STEPHEN KING, MUSTA TORNI 

Jos 11/22/63 edustaa Kingiä ennustettavimmillaan, nykyään kahdeksaan osaan venytetty Musta torni -sarja edustaa Kingiä omaperäisimmillään. King on sanonut, että hänen pyrkimyksensä Musta torni -kirjojen kanssa oli yhdistää kaksi hyvin erilaista mutta yhtälailla päheää juttua: tarina on kuin Taru sormusten herrasta, mutta maailma lähempänä Sergio Leonen spagettiwesternejä. Tähän soppaan kun sotketaan kauhua, post-apokalyptisia maisemia ja laajempaa King-universumia, käsillä on taatusti omaperäinen ja erilainen pläjäys. Lisäksi, se on myös kiehtovinta Kingiä koskaan. Sarjan ensimmäinen osa, nykyään* nimeltään Revolverimies, on valitettavasti sarjan heikoin, mutta toinen osa on merkittävästi parempi, kolmas vielä sitä parempi ja neljäs, Velho, on henkilökohtainen suosikkini. Sarjan päättymisen jälkeen väliin (osa 4.5) kirjoitettu Tuulen avain on tarpeeton, mutta hei, koska sarja on muutoin sen verran kovatasoinen, että olen valmis antamaan anteeksi pienen fanipalveluserheen.

*King kirjoitti ensimmäisen osan uudelleen 2000-luvun alkupuolella. Minulla on hyllyssäni varhaisempi versio, jonka kamalan kansitaiteen vieressä lukee alkuperäinen nimi, Musta torni. Hämmentävästi Musta torni -sarjan viimeinen osa on myös nimeltään Musta torni.

 

STEPHEN KING, KIRJOITTAMISESTA 

Sikäli kun tiedän, Stephen King on kirjoittanut vain kaksi tietokirjaa. Niistä ensimmäinen, Danse Macabre, ei ole kovin kummoinen, mutta se toinen, omaelämänkertaa ja kirjoitusopasta yhdistelevä Kirjoittamisesta, on. Aiemmin sanoin, että koko lukuharrastukseni kumpuaa pohjimmiltaan David Eddingsin Belgarionin tarusta, mutta kirjoittamiseni kumpuaa… no, Kirjoittamisesta. Se on myös ainoita kirjoja, jonka olen lukenut vapaa-ajallani usemmin kuin kerran: ensimmäisellä kerralla ahmin sen läpi pian kirjoitusharrastuksen aloittamisen jälkeen ja toistamiseen heti, kun olin saanut (asiattoman) murskakritiikin eräästä arvostelupalvelusta. Olin silloin kaksikymmentävuotias ja kirjoittanut vasta kaksi varsin paskaa kässäriä, mutta kritiikki oli silti perin anteeksiantamatonta. Murskakritiikin jälkeen, hivenen masentuneena, tartuin Kirjoittamisesta-kirjaan ja luin sen uudelleen läpi. Seuraavana päivänä aloitin uuden käsikirjoituksen, mielessäni kriitikolleni haistatellen, ja tuosta käsikirjoituksesta tuli lopulta esikoiskirjani. Okei, ei sekään kovin hyvä ole, mutta hei, jalka oven väliin ja niin edelleen. Kirjoittamisesta on edelleen ainoa kirjoitusopas, jonka olen lukenut, ja voin lämpimästi suositella sitä muillekin kirjoittajille.

 

HARPER LEE, KUIN SURMAISI SATAKIELEN 

On kirjoja, jotka eivät ansaitse saamaansa ylenpalttista kehua. On myös niitä, jotka todellakin ansaitsevat sen. Harper Leen ainoa* romaani Kuin surmaisi satakielen on Yhdysvalloissa samanlaisessa asemassa kuin Tuntematon sotilas tai Seitsemän veljestä meillä päin: se kuuluu yleissivistykseen ja monissa kouluissa oppimäärään. Siitä huolimatta se on yksinkertaisesti erinomainen romaani: se on koskettava, se on viisas ja siinä on kiehtova juoni, joka kuljettaa tarinan loppuunsa. Minulla olisi montakin sanaa sanottavani kirjan lopusta, mutta koska nämä tekstit eivät ole tarkoitettu esseiksi tai blogiteksteiksi, jääköön analyysi tekemättä – yhtä kaikki, se on loistavan kirjan parhaita kohtia, ja lisäksi se kontekstualisoi kirjan alun uudella tavalla. Kuin surmaisi satakielen suurin vahvuus romaanina on kuitenkin sen kyky kuvata aikaansa ja paikkaansa omana maailmana, johon lukija pääsee matkalle – tässä sitä voisi verrata melkein fantasiakirjaan!

* Kyllä, se on ainoa romaani. En kelpuuta romaanina julkaistua keskeneräistä käsikirjoitusta.

 

STANISLAW LEM, SOLARIS 

Scifi on genrenä parhaimmillaan ääripäissä, sanotaan: joko sen täytyy olla täyttä häkää eteenpäin ravaavaa adrenaliinihyökyaaltoa tai pohdiskelevaa, filosofista hamuilua. Stanislaw Lemin Solaris lienee paras puhtaasti jälkimmäiseen kategoriaan kuuluva romaani. Sillä on juoni, kyllä, mutta juoni ja tarina toimivat pelkästään keinoa pureutua ihmisyyden syvempään olemukseen, haluumme tutkia, kartoittaa ja ymmärtää ympäristöämme, sekä siihen, mitä löydämme itsestämme, kun kohtaamme todellista vierautta. Kirjan peruskysymyksiä on: Mitä teemme, kun lopulta tapaamme jotakin sellaista, mitä emme voi koskaan ymmärtää? Mitä meille lajina ja yksilöinä tapahtuu, kun joudumme kasvokkain mahdottoman, muodottoman ja määrittelemättömän kanssa? Monet scifi-romaanit jäävät omien kirjoitusajankohtiensa vangeiksi, koska niiden tulevaisuusvisiot pohjaavat omiin aikoihinsa, mutta Solaris on yksi hyvin harvalukuisessa sakissa, jossa teokset ylittävät aikasidonnaisuutensa ja pureutuvat johonkin niin perimmäiseen, universaaliin kokemukseen ja dilemmaan. Yksi parhaista scifi-romaaneista koskaan.

 

SVEN LINDQVIST, TAPPAKAA NE SAATANAT 

Historiakirjoilla on maine varsin kuivana genrenä: vuosilukuja tapahtumista, joilla ”ei ole väliä”, ja triviaalia informaatiota trviaalin informaation itsensä takia. Sven Lindqvistin Tappakaa ne saatanat on tämän harhaluulon antiteesi. Lyhyt, intensiivinen ja informatiivinen teos kertoo länsimaisen imperialismin ja rasismin historiasta ennen natseja. Pyrkimyksenä on ymmärtää mistä natsit tulivat: ilmaantuivatko he tyhjiöstä vai oliko heidän rasistisella maailmankuvallaan Aatu-setää pidempi historia? Lindqvist ei kirjoita ”vain tietokirjaa”, vaan sitoo historian matkakertomukseensa, jonka on ilmestyessään (1980-luvun lopulla) täytynyt näyttäytyä puhtaalta scifiltä: kannettavan tietokoneen ja korppulaukkukirjaston kanssa Afrikassa matkaava tutkija saattaa olla huvittavaa nykyään, mutta ennen WorldWideWebiä, ennen älypuhelimia, ennen e-kirjoja, ennen usb-muistitikkuja… Vaikka matkakertomusnarrativiin sivuuttaisikin, Tappakaa ne saatanat on kiehtova – joskin hivenen vanhentunut – tietokirja, jota lukiessa ei tule hyvälle tuulelle, mutta se taatusti provosoi kaikilla oikeilla tavoilla.

 

LISTAMANIA 

”Siis mikä?” ystäväni kysyi, kun kuvasimme alla näkyvää kuvaa. Yritin selittää, että Listamania oli ainoa kirja, jota luin yhden kesän aikana, ja osasin sen melkolailla ulkoa tuon kesän loppupuolella. Olin yhdentoista, täyttämässä kaksitoista, ja olimme perheenä matkalla Pohjois-Italiassa. Tuon lomamatkan aikana lehteilin, silmäilin ja pänttäsin Listamaniaa – ja näin siis kauan ennen kuin innostuin lukemisesta kunnolla. En tiedä tarkalleen miksi juuri Listamania päätyi niinkin intensiivisen lukemisen kohteeksi, mutta kirjan tiukka data yhdistettynä humoristisempiin listauksiin* sai mielenkiintoni kehräämään. Pitkään tuon lomamatkan jälkeekin osasin kaikki formula 1:n maailmanmestarit ulkomuistista – edelleen, jos joku sanoo vapaavalintaisen vuoden aikaväliltä 1950 ja 2007, onnistumisprosenttini on pelottavan korkea, vaikka en ole seurannut koko lajia vuosiin. Minulle, näin jälkiviisaasti ajateltuna, Listamania opetti, että tieto voi olla hauskaa – ja että triviaa voi opetella ulkoa omaksi iloksi, mistä minua vastaan Trivial Pursuitia pelanneet eivät ole samaa mieltä.

*Jos oikein muistan, äänekkäimpien lemmikkieläinten joukkoon oli listattu ”kani pirut mielessä”, ja kärkisyyksi lapsen hankkimiseen oli merkitty ”miellyttävä tekoprosessi”.

 

SAMI LOPAKKA, MARRAS 

Huomasin, kun kävin näitä HoF-kirjoja läpi, että niistä harva on luonteeltaan humoristisia. Kyllä, monissa niistä on humoristisia kohtauksia ja hauskoja heittoja, mutta vain harvaa niistä voisi sanoa varauksetta hauskoiksi. Sami Lopakan Marras on hauska kirja, mutta ei varauksetta: sen huumori on roisia ja mustaa, mutta en muista montaa kirjaa, jota lukiessa olisin nauranut yhtä hillittömästi. Kerran silloinen tyttöystäväni joutui koputtamaan vessan oveen ja kyselemään vointiani, kun olin huutonauranut minuuttikaupalla Urho Galeva Gekkoselle. Marras kertoo suomalaisesta hevibändistä, jonka nimi ei virallisesti ole Sentenced, Euroopan kiertueella ja menovettä kuluu paljon, mutta missään nimessä kirjan (ala?)tyyli ei ole verrannollinen Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjoihin, vaan… No, Lopakka osaa kirjoittaa. Hän osaa antaa huumorille pintatasoa syvemmän merkityksen, joka resonoi läpi tarinan ja hahmojen. Marraksella on pointti, sanoma ja teemoja – asioita, joita Juoppohullun päiväkirjalta puuttuu. Varomaton lukija saattaisi erehtyä lukemaan Marrasta pintapuolisesti kännikohelluskirjana, jolloin Vuorinen tulee epäilemättä nopeasti mieleen vertailukohdaksi, mutta kun pintaa raaputtaa, ero ei voisi olla tuntuvampi.

 

H. P. LOVECRAFT, NECRONOMICON 

Joidenkin kirjalijoiden nimet ovat enemmän kuin heidän nimiään – ne ovat käsitteitä itsessään. H. P. Lovecraftin nimi on synonyyminen kosmiselle kauhulle, hyvästä syystä: ennen häntä ja kavereitaan, kauhu tarkoitti Draculaa, Frankensteinin hirviötä ja muuta tieteellä luotua tai voitettavaa. Kosmisessa kauhussa tiede ja sitä ymmärtävä ihminen on merkityksetön suurempien, iättömien muinaisuuksien telminnässä. Emme ole maailman, emme edes oman planeettamme, keskiössä, vaan olemme hyttysiä vähäisempiä, kun Cthulhu, Azathoth ja muut Suuret Muinaiset kääntävät katseensa suuntaamme. Ihmiset sekoavat oppiessaan näistä nimettömistä, muodottomista ja käsittämättömistä kauhuista, koska he ymmärtävät kokonaisvaltaisen merkityksettömyytensä universumin kaanonissa. Lovecraft, kuuluisasti, ei koskaan kirjoittanut romaania, vaan hänen tekstinsä ovat novelleja, joita on koottu monenlaisiin niteisiin, mutta omasta mielestäni omistamani Necronomicon-nide on ehkä se kaikkein tyylikkäin.

 

MAJA LUNDE, MEHILÄISTEN HISTORIA 

Lovecraftin kosmisesta kauhusta ilmastoahdistukseen. Maja Lunden Mehiläisten historia on helppo ja vetävä romaani vaikeasta aiheesta eli mehiläiskadosta. Lunden romaani iski niin kovaa kuin se iski kenties sen takia, että en tuntenut ilmiötä entuudestaan: minulle CCD tuli täysin uutena tietona. Se, että mehiläiset katoavat, on todella huolestuttava ilmiö nykyaikana, josta huolestuttavat luonnonilmiöt eivät ole äkkiseltään loppumassa. Lunde havainnoillistaa erityisen hyvin mehiläisten tärkeyden ekosysteemille, kiitos kolmella aikatasolla liikkuvan tarinan: 1800-luvulla mehiläisiä aletaan tarhata, 2000-luvulla CCD iskee ensimmäistä kertaa, ja tulevaisuudessa mehiläiset ovat kuolleet sukupuuttoon ja kasvien pölyttäminen on tehtävä käsin. Kaikkia aikatasoja sitoo yhteen myös teema vanhempien ja lasten suhteesta, mikä näkyi myös toisessa samaa aihepiiriä romaanin keinoin käsitelleessä teoksessa, Johanna Sinisalon Enkelten verta -kirjassa. Yhtä kaikki, Lunden Mehiläisten historia ei ehkä häikäise proosallaan, vaikka se ei huonoa olekaan, mutta juuri tärkeän aiheen käsittely mielikuvitusta kutkuttavalla tavalla raivaa sille paikan Hall of Famessani.

 

GEORGE R. R. MARTIN, A SONG OF ICE AND FIRE 

Hahaa, nauretaan kaikki yhdessä, kun George R. R. Martin ei saa kirjoja kirjoitetuksi, hahaa, hulvatonta, tämä vitsi ei vanhene koskaan! A Song of Ice and Fire on kirjasarjana parhaita fantasiatarinakokonaisuuksia koskaan ja sen viimeisten osien venyvä ilmestymisväli on huvittavan sijaan rasittavaa: imitoijioiden legioonan parveillessa ympärillä, itseoikeutettu kuningas odottelee, näennäisesti tekemättä mitään, ilmeisen tietämättömänä omasta kuolevaisuudestaan. Mutta: mikään toinen fantasiasarja ei ole onnistunut kannattamaan samanlaista intensiteettiä ja massiivista kokoa yhtä hyvin. Niin huikea kuin The Wheel of Time onkin, se ei ole samalla tavalla intensiivinen ja yllätyksellinen kuin A Song of Ice and Fire, jossa jokainen sana, jokainen sanomatta jäävä sana, jokainen toimi ja jokainen ele omaa vähintään kolme lisämerkitystä, jotka selviävät joskus jos silloinkaan… Yksikään toinen (fantasia)kirjailija ei ole kyennyt tekemään näin monitahoista juonta ja, ällistyttävästi, pitämään sitä aina kiinnostavana ja koukuttavana. Parasta fantasiaa, ei enempää tai vähempää.

P.S. Stephen King- ja Martin-fanille tämä vitsiartikkeli oli täyttä timanttia: https://thehardtimes.net/harddrive/stephen-king-bangs-out-winds-of-winter-on-a-tuesday-for-shits-and-giggles/

 

DAVID MITCHELL, SLADE HOUSE 

Ei se David Mitchell, joka ylianalysoi kysymyksiä ja tarinoita brittiläisissä paneelikeskusteluohjelmissa – vaan se David Mitchell, joka on kirjoittanut mm. Pilvikartaston (Cloud Atlas). Slade House päätyi Hall of Fameeni hieman erikoista reittiä, koska se ei ole kovin laajasti luettu kirja eikä edes kirjoittajansa tunnetuin teos, vaan vaivoin 200 sivua pitkä kauhu(?)romaani. Mutta se kiehtoo minua tavalla, johon aivan liian harva kauhu(?)romaani kykenee: se tekee jotain uutta. Tavallisesti romaanit ovat rakenteeltaan joko kronologisia (ensimmäinen kohtaus kirjassa on myös ensimmäinen kohtaus juonen aikajanalla), epäkronologisia (tapahtumajärjestys ei ole sama kuin lukujärjestys) tai usealla rinnakkaisella aika- tai juonitasolla kulkevia (esim. Pilvikartasto tai vaikkapa pari päivää sitten hehkuttamani Lunden Mehiläisten historia). Slade House ei ole mitään näistä, sinänsä: sen rakenne on syklinen. Jokainen kirjan luvuista kertoo samanlaisista kohtaamisista (olen epämääräinen ollakseni spoilaamatta), mutta silti juoni etenee. Jotkut sanovat kirjaa tylsäksi juuri tämän ennalta-arvattavaksi haukuttavan rakenteen takia, mutta jokainen sykli muuttaa perusasetelmaa hieman, paljastaa lukijalle enemmän ja… No, tarinalla on loppu, okei? En sano paljoa juonesta, tietoisesti, koska Slade House on luvattoman aliarvostettu romaani, jota ainakin kirjallisuustieteestä ja narratiivisista jipoista innostuneet toivottavasti osaavat arvostaa.

 

TONI MORRISON, MINUN KANSANI, MINUN RAKKAANI 

Minun kansani, minun rakkaani on, suoraan sanottuna, helvetin raskas kirja lukea. Ei sen takia, että se olisi huono tai sen kirjoitustyyli olisi kafkamaista jorinaa, vaan koska sen aihealue on, jälleen, ei niitä kaikkein mukavimpia. Toni Morrison on sanonut, että kolme hänen teoksistaan muodostaa ”dantelaisen” trilogian: ensimmäinen kirja on helvetti, toinen kiirastuli ja kolmas paratiisi. Tämä dantelainen trilogia kuvaa Yhdysvaltojen mustien elämää, mutta nyyhky- ja sosiaalipornon sijaan trilogian ensimmäinen osa, Minun kansani, minun rakkaani, on aidosti koskettava ja raastava teos. Nykyään Pulitzer-palkinnon (kuten elokuvien maailmassa Oscarin) saa teoksella, joka kertoo orjien tai juutalaisten tai muun vapaavalintaisen historian aikana alistetun ihmisryhmän vapauttamisesta tai voimaannuttamisesta, mutta Minun kansani, minun rakkaani ei tarjoa helppoja vastauksia, ei oikotietä onneen ja vielä päälle tutkielman syyllisyydestä. Toni Morrison voitti pian kirjan ilmestymisen jälkeen Nobelin ja hän on ainoa nobelisti tämän hetkisessä Hall of Famessani. Minun kansani, minun rakkaani ansaitsee kaikki kehunsa, mutta sitä on silti vaikea suositella varauksetta, koska se vain on niin raskas.

 

HARUKI MURAKAMI, 1Q84 

Haruki Murakami on (ainakin ollut, pari viimeistä ovat olleet heikkoja tapauksia) yksi suosikkikirjailijoitani, mutta silti hänen tuotannostaan yhden kirjan – tai tässä tapauksessa tarinakokonaisuuden – valinta Hall of Fameeni oli helppo: 1Q84 yhdistää molemmat puolet Murakamin tyylistä tavalla, joka on samaan aikaan välittömästi tunnistettava, mutta silti suhteellisen uniikki miekkosen tuotannossa. 1Q84 on, kaikessa mittavassa kestossaan, yksinkertaisesti parasta Murakamia. Se on samaan aikaan ”sitä outoa” Murakamia, kiitos maagisen realismin elementtien; se on myös ”sitä realisista” Murakamia, kiitos selkeämmän ja suhteessa virtaviivaisemman juonen kuin monissa vielä oudommissa miekkosen kirjoissa. Niin hieno kirja kuin Kafka rannalla on, 1Q84 on tarttuvampi, selkeämmin rakennettu ja silti aivonystyröitä kutkuttava. Niin hieno kirja kuin Norwegian Wood on, 1Q84 on vähintään yhtä intiimi, intensiivinen ja tunteellinen. Koko Murakamin tuotanto kulminoituu näihin sivuihin.

 

VLADIMIR NABOKOV, LOLITA 

Kun aloin lukea Lolitaa, en tiennyt mitä odottaa. Tiesin odottaa vähintäänkin raskaan ja kontroversiaalin aiheen käsittelyä, mutta en osannut odottaa, että sen käsittely olisi näinkin monitahoista ja inhimillistä. Sanoinko juuri pedofiilian käsittelyä Lolitassa inhimilliseksi? Ehkä olisi ollut parempi olla sanomatta, koska joku saattaa ymmärtää väärin, mutta vaatii todella vankkaa taitoa tarinankertojana ja kirjailijana tehdä niinkin kokonaisvaltaisen kauheasta aiheesta kuin pedofiiliasta inhimillistä. Nabokov ei kirjailijana puolustele Humbert Humbertia, vaan antaa päähahmonsa kertoa itse toimistaan ja näkemistään oikeutuksista. Myöskin se, että kyseessä on kirja, joka keskittyy Humbert Humbertin pakkomielteeseen ja moraaliseen syöksykierteeseen, nostaa sen vähintäänkin raflaavan aihealueensa yksipuolisen käsittelyn yläpuolelle. On aihealueesta ja sen käsittelystä mitä mieltä tahansa, Lolita on upealla proosalla kirjoitettu teos, joka jää taatusti kummittelemaan takaraivoon.

 

GEORGE ORWELL, ELÄINTEN VALLANKUMOUS & 1984 

Tämä taisi olla välttämätöntä, vai mitä? Kyllä, minun oli mahdotonta valita kumpi George Orwellin kuuluisimmista teoksista kuuluisi Hall of Fameeni – siispä haistatin valinnan tekemiselle pitkät ja sisällytin molemmat. Eläinten vallankumous ja 1984 ovat myös toisiaan täydentäviä teoksia: Eläinten vallankumous kertoo faabelimuodossaan Lokakuun vallankumouksesta sekä sitä seuranneesta Neuvostoliiton synnystä; 1984 kertoo elämästä totalitaarisessa yhteiskunnassa, jollaiseksi Orwell epäilemättä mielsi Stalinin aikaisen Neuvostoliiton. Monet ovat lukeneet Eläinten vallankumouksen liian nuorena, koska siinä on hassuja eläimiä ja se on genreltään satu, mutta Eläinten vallankumouksen täysi arvostaminen vaatii paneutuvampaa lukemista – kirja odottaa lukijaltaan, että hän A) tuntee Venäjän/Neuvostoliiton historiaa vuosien 1917 ja 1943 väliltä;* ja B) tunnistaa kuka sioista on kukakin Neuvostoliiton johtohahmo jne. Todellisuudessa faabeli kätkee alleen tiukkasanaista satiiria, illuusioiden karisemista ja vihaakin. 1984 toimii paremmin itsenäisenä teoksena, koska sen ymmärtäminen ei vaadi enempää kuin sen lukemisen. Näistä kahdesta teoksesta huomaan palaavani toistuvasti juurikin 1984:n maalaamaan dystopian aspekteihin: siihen, kuinka ilmaisukyky kapenee ja jokainen sanakirja on edellistä painosta ohuempi; siihen, kuinka Isoveli purkaa kansalaisten aggression päivittäisillä kahden minuutin vihoilla; siihen, kuinka menneisyys on alisteinen nykyisyydelle. Molemmat Orwellin pääteoksista ovat erinomaisia ja ansaitsevat paikkansa kirjallisuushistoriassa – sekä, vaatimattomammin, Hall of Famessani.

*Mikä oli epäilemättä kirjoitusajankohtana (1943) tavanomaisempaa kuin nykypäivänä.

 

BRIAN A. PAVLAC, WITCH HUNTS IN THE WESTERN WORLD 

Parin edellisen Hall of Fame -merkinnän kohdalla olen liikkunut alueella, jota voisi pitää yleismaailmallisempana: harva lähtisi kiistämään George Orwellin kirjallisia ansioita tai Toni Morrisonin Nobel-palkintoa. Mutta kuka helvetti on Brian A. Pavlac, kysytte. Hän – tai tarkemmin hänen teoksensa Witch Hunts in the Western World – oli se taho, joka sai minut innostumaan ja kiinnostumaan noitavainoista. Ostin Pavlacin teoksen Akateemisesta ensimmäisen ja toisen opiskeluvuoteni välisenä kesänä ja ahmin sen muutamassa päivässä, töhertäen sekavia merkintöjäni marginaaleihin. Ensimmäinen seminaari, jonka tarkoituksena oli kirjoittaa ensimmäinen tieteellisten standardien mukainen tutkimus/essee, oli alkamassa syksyllä, mutta minulla ei ollut aihetta – kunnes luin Pavlacin teoksen ja tutustuin aihepiiriin, jonka parissa puuhastelin yhtäjaksoisesti proseminaarin, kandityön, gradusemman, gradun ja vielä tietokirjankin ajan. Kaikki tuo olisi luultavasti jäänyt tekemättä ja akateemiset intressini olisivat suuntautuneet muualle, mikäli en olisi löytänyt Pavlacin kirjaa. Siksi se lunastaa paikkansa Hall of Famessani.

 

PIKKUJÄTTILÄISET 

Jos Brian A. Pavlacin teos auttoi minut löytämään (ensimmäisen?) akateemisen intressini, nämä kaksi järkälettä avustivat taipaleen vieläkin varhaisemmassa vaiheessa. Suomen ja Maailman historian pikkujättiläisten läpi kahlaaminen on initiaatioriitti suomalaisessa yliopistossa historiaa opiskeleville henkilöille – enkä ollut poikkeus. Etenkin pääsykoerumbani aikana osasin 1700-lukua käsittelevät osiot lähes ulkoa, koska pänttäsin kahdeksan tuntia päivässä monen kuukauden ajan – ja paljon tuosta ajasta kului Pikkujättiläisten kanssa. Nämä kaksi teosta sisältävät sen pohjatiedon, jonka päälle myöhempi historiaymmärrys yliopistossa rakennetaan. Ainakin omana opiskeluaikanani niitä käytettiin myös nyrkkisääntönä lähdeviittaamisen harjoittelussa: jos on luontevaa olettaa, että mainitun infon löytäisi Pikkujättiläisistä, se ei tarvitse noottia, koska sen voi näin ollen määritellä yleis- ja perustiedoksi. Juuri tämä perustietomaisuus tekee niistä iättömiä ja luotettavia, ainakin osviitan ja ensitiedon osalta. Sivumäärä ja tiivis fontti saattavat tehdä kirjoista luotaantyötäviä ja ”vaikeita tarttua”, mutta kun tekstiä alkaa lukea, historia nappaa mukaansa paremmin, ajantasaisemmin ja luotettavimmin kuin Carl Grimbergin Kansojen historia.

 

TERRY PRATCHETT, THE COLOUR OF MAGIC & THE LIGHT FANTASTIC 

Joskus minulta kysytään suosikkikirjailijaa ja vastaan puhisemalla turhautuneesti. Lopulta puhinani seasta saattaa tunnistaa yhden nimen, sir Terry Pratchettin. Joskus olisin saattanut puhista Stephen Kingin nimen, joskus Paul Austerin, joskus hyvin kokemattomana lukijana David Eddingsin, mutta kaikkia näitä muita yhdistää epätasaisuus: kirjasta toiseen ei tiedä tarkalleen saako sitä hyvää Kingiä/Austeria/Eddingsiä* vaiko sitä huonoa. Terry Pratchettillä ei ole tätä ongelmaa: kaikki kirjat ovat aina tasalaatuisia eli helvetin hyviä. Kiekkomaailma-kirjat ovat aina hulvattomia, vauhdikkaita sekä täynnä (yllättävää?) viisautta ja syvyyttä. Se, että kerran harkitsin puheen pitämistä siten, että olisin vain lausunut Terry Pratchettin viisauksia ja vitsejä, kertoo paljon hänen oivallustensa ja sanojensa merkityksestä minulle sekä niiden universaalista luonteesta. Valikoin miehen tuotannosta kaksi ensimmäisenä lukemaani teosta, Kiekkomaailma-sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa, vaikka olen sitä mieltä, että etenkään The Colour of Magic (Magian väri) ei ole kovin hyvin sarjaa edustava teos. Onneksi Pratchettiä voi lukea yksittäisinä kirjoina, vaikka perehtyvämpi lukija osaakin paneutua ”alasarja” kerrallaan. Suositeltavia aloituspisteitä: Mort, The Light Fantastic (Valon tanssi)** tai Sourcery (Velhous verissä), Guards! Guards! (Vartijat hoi!) ja Equal Rites (Johan riitti)***.

* Eddingsin tapauksessa laatu on aina suhteellista.

** Pratchettin suomentaminen täytyy olla todella epäkiitollista hommaa, kiitos sanaleikkien moninaisuuden. Joku saattaa huomata kääntämisen vaikeutta jo näissä muutamissa kirjojen nimissä.

*** Kerrassaan erinomainen nimen suomennos, muuten.

 

DON ROSA, ROOPE ANKAN ELÄMÄ JA TEOT 

Keväällä 2014 ilmestyi Nightwishistä tutun Tuomas Holopaisen soololevy, The Life and Times of Scrooge. Tein jotain harvinaista: jonotin tuntikaupalla nimaria juuri ostamaani levyyn. En niinkään Holopaiselta, vaikka hänkin on ns. vitun kova jäbä, vaan koska hän ei ollut ainoa signeeraja. The Life and Times of Scrooge -levy pohjautuu, kuten lienee arvattavissa kuvan perusteella, Don Rosan kuolemattomaan sarjakuva-albumiin Roope Ankan elämä ja teot. Luin sen ensimmäisen kerran ennen kuin osasin edes lukea: se on ilmestynyt vuonna 1997, jolloin en osannut lukea, ja omistamani kappale on ensipainos. Muistan tarkasti, kuinka kahlasin Rosan eläväisiä kuvia läpi, seuraten tarinaa ilman puhekuplia ja ymmärtäen varsin vähän. Tämä tekee siitä minulle varhaisimman kirjan Hall of Famessani. Olen lukenut teoksen uudestaan läpi aikuisiällä (Holopaisen levyä kuunnellen, luonnollisesti) ja se on edelleen hyvä – joskin nostalgia saattaa värittää katsantokantaani, koska muistin edelleen ulkoa valtaosan piirroksista. Ja kyllä, minulla on ensipainoksessa Rosan nimmari ja omistuskirjoitus – ja kyllä, olen erittäin ylpeä siitä.

 

WILLIAM SHAKESPEARE, MACBETH 

Onko se kliseistä, että laittaa kirjallisuuden Hall of Fameen – niinkin subjektiiviseen kuin omani – William Shakespearea? Voiko Hall of Fame edes olla Hall of Fame ilman Shakespearea? Ei kai vain Shkespeare-kiintiö meinaa jäädä täyttämättä? Paskat: minä pidän suuresti etenkin Macbethistä ja se on Hall of Famessani ei sen takia, että sen ”pitäisi” olla siellä, vaan koska se täyttää kaikki subjektiivistakin subjektiivisimmat kriteerini. Eli tykkään siitä, todella paljon. Asiaan saattaa myös vaikuttaa se, että Macbethissä on avainasemassa joukko noitia, joiden dialogia olen lukenut ääneen noitavainoluennoillani. Silti, Macbeth olisi Hall of Famessani, vaikka se olisi vähemmän tunnettu, nimettömän näytelmäkirjailijan teos, josta aniharva olisi kuullut – ja paljon tästä juontuu sen syvästä psykologisesta uskottavuudesta ja tarkkanäköisyydestä. Etenkin Macbethin ja hänen vaimonsa luonnehdinta ja moraaliset dilemmat tuodaan esiin sellaisessa syvyydessä, että harva moninverroin paksumpikaan teos pystyisi samaan, vaikka yrittäisi. Eikä etenkään, jos kirjailijana on Jo Nesbo.

 

DAN SIMMONS, HYPERION 

Scifin vähyys Hall of Famessani on tuntunut huolestuttavalta, sillä pidän scifistä genrenä valtavasti. Sääli vain, että kovin harva scifi-romaani onnistuu olemaan omaperäinen, laadukkaasti kirjoitettu sekä rakennettu aivot nyrjäyttävän oivalluksen ympärille. Yksi harvoista kriteerit täyttävistä teoksista on Dan Simmonsin Hyperion-saagan avaava Hyperion. Saaga muutoin ei ole kovin kaksinen – jos totta puhutaan, se jäi minulta kesken kolmannen kirjan jaaritteluissa – mutta ensimmäinen kirja on kenties parasta kylmän sodan jälkeistä scifiä. (Lemin Solaris ollen kenties parasta kylmän sodan aikaista scifiä.) Minulle, kirja- ja historianörttihipsterille, Hyperionin suurin oivallus on sen rakenne: yhden narratiivin sijaan Hyperion tarjoaa useita, koska se on mukaelma Chaucherin Canterburyn tarinoista – pyhiinvaeltajat kertovat matkallaan tiestään pyhiinvaellukselle. Jokainen kertomuksista noudattaa eri scifin alalajia, mutta jokainen on rakennettu erinomaisen, oivaltavan ja mielikuvitusta kutkuttavan koukun varaan. Se, että kirja päättyy cliffhangeriin, ei pitäisi tulla kellekään yllätyksenä, koska Hyperion kertoo pyhiinvaelluksesta, ei sen määränpäässä odottavasta kohteesta.

 

DONNA TARTT, JUMALAT JUHLIVAT ÖISIN 

Donna Tarttin esikoisteos Jumalat juhlivat öisin jakaa mielipiteitä, yhä. Koska Hall of Fameni on esillä kämpässäni, useampi kuin yksi tai kaksi ihmistä on pysähtynyt katsomaan sitä ja osoittamaan Tarttin teosta, mutta uskaltamatta kysyä perusteluja. No, tässä ne ovat: Jumalat juhlivat öisin on hieno romaani, vaikka/koska se on niin järisyttävän hidas ja pitkä. Sitä ei pidä lähestyä, kuten ilmeisen monet ovat tehneet, juonivetoisena teoksena, vaan ajankuvauksena ja hahmotutkielmana. Juoni, joka on rakennettu oivaltavan ja erilaisen dekkarikoukun varaan, on pelkästään se asia, jolla lukija houkutellaan jatkamaan pidemmälle, sukeltamaan Bunnyn murhan taustoihin. Ja juuri tuo murha on se koukku: ei niinkään kuka sen tekee, koska tämä selviää ensimmäisellä sivulla, vaan miksi tuo murha tehdään. Romaanin ehkä suurimpia nerouden pälkähdyksiä on se, että mitään ”ha-haa, tämän takia hän kuoli” -hetkeä ei ole – ja juuri sen hetken puute on varmasti häirinnyt monia dekkariformaattiin tottuneempia lukijoita. Upealla, rönsyilevällä proosalla kirjoitettu teos on kuvaus nuoruudesta ja aikuisuuden etsikkoajasta, ja jos tunne useita, jotka eivät sen hienoutta arvosta, tunnen myös useita henkilöitä, jotka lukevat sen keskimäärin kerran vuodessa.

 

J.R.R. TOLKIEN, TARU SORMUSTEN HERRASTA 

En ole uskonnollinen henkilö, kuten keskimäärin kaikki tietävät, mutta minulla oli pseudouskonnollinen kauteni ala- ja yläasteiden taitteessa. Tuolloin katsoin Taru sormusten herrasta -elokuvia pieteetillä, jota voi kuvata vain ja ainoastaan uskonnolliseksi. Uskon yhä osaavani etenkin trilogian kaksi ensimmäistä elokuvaa ulkoa, kohtaus kohtaukselta, repliikki repliikiltä, ruutu ruudulta. Kun sanon näin, liioittelen vähemmän kuin kehtaan myöntää. Koska elokuvat olivat niin hyviä, minun ”täytyi” lukea myös kirjat yhdessä jättimäisessä niteessä. Tämä siis vuosia ennen kuin todella innostuin lukemisesta, mikä selittää hitaan tahtini: trilogian lukemisessa meni yksitoista kuukautta ja kaksi viikkoa. Tuosta ajasta yksitoista kuukautta kuluivat kahden ensimmäisen osan, silloin elokuvina ilmestyneiden Sormuksen ritarien ja Kahden tornin parissa. Jäljelle jäävät kaksi viikkoa kattoivat koko päätösosa Kuninkaan paluun lukemisen, koska siitä tehtyä elokuvaa ei ollut vielä julkaistu. Lukutahtini oli tuolloin tuskallisen hidas – sivuun saattoi mennä viisikin minuuttia, kiitos tiheän rivivälin ja pienen fontin – mutta ahmin, todella ahmin tarinan loppuun. Jos lukuharrastukseni lähti liikkeelle Eddingsin Belgarionin tarusta, Tolkienin pääteoksen (sanoi J.R.R. itse mitä tahansa) lukeminen muodosti pohjan, jota ilman Garionin seikkailut olisivat mitä luultavimmin jääneet kokematta.

 

BEA UUSMA, NAPARETKI. MINUN RAKKAUSTARINA 

Bea Uusma ei ole historioitsija, mutta hänen on onnistunut kirjoittaa yksi kiehtovimpia mikrohistoriallisia kirjoja koskaan. Naparetki kertoo, nimensä mukaisesti, 1800-luvun lopulla tehdystä ja katastrofaalisesti epäonnistuneesta naparetkestä, jolla koko retkikunta kuoli. Kysymys onkin, lopputuloksen sijaan, miksi tuohon kyseiseen lopputulokseen päädyttiin – mikä lopulta tappoi retkikunnan? Uusma käy läpi retken tapahtumat kohtuuttomassa määrässä yksityiskohtia, mutta silti tavalla, joka ei tunnu nippelitiedolla brassailulta, vaan luontevalta yritykseltä ymmärtää tapahtumia. Lisäksi, hyvän tietokirjan periaatteiden mukaisesti, Uusma ei oleta lukijansa tietävän aiheesta mitään, mutta ei myöskään tyhmennä sanottavaansa tai kertomustaan ”one size fits no-one” -tyylisillä mutkien suoriksi oikomisilla. Kirjan suuria vahvuuksia on sen selvästi erilainen visuaalinen ilme (joka ei kuitenkaan ole kikkailua kikkailun itsensä puolesta), joka tulee parhaiten esiin etenkin kovakantisessa painoksessa – omaamastani pokkaripainoksesta on (luonnollisesti) karsittu kuvitusta ja taitettu paljon sisältöä toisella tavalla. Oli formaatti mikä vain, Naparetki on ehta rakkaustarina.

 

MIKA WALTARI, SINUHE, EGYPTILÄINEN 

Seuraa taas yksi muodikas ja tuttu ja turvallinen valinta. En ole vakuuttunut Mika Waltarista kirjailijana, sillä hänen historialliset romaaninsa toistavat ad nauseam samaa juonikuviota (Johannes Angelos oli liki sietämätön tämän takia), joka tietenkin esitellään siinä ainoassa oikeassa Sinuhe, egyptiläisessä. Se, että Waltari yritti toistaa Sinuhen erinomaisuutta, kertoo kuitenkin enemmän Sinuhesta kuin Waltarista: se ansaitsee omilla ansioillaan asemansa suomalaisten suosikkiromaanina 1900-luvulta. Sinuhen elämäntarina on, yksinkertaisesti, erinomainen historiallinen romaani. Se on myös kirja, jota lukiessa opin, että vaikka kaikki muut maailmassa tuntuvat tykkäävän jostakin, se voi silti olla hyvä, kiitos äitini, opettajien ja lukeneempien kaverien jatkuvien kehujen. Jos joku ei ole vielä lukenut Sinuheta, nyt on korkea aika korjata tilanne – onneksi kirjaa on saatavilla muissakin formaateissa kuin omistamanani (huonokuntoisena) leffakansipokkaripainoksena.

 

JOHN WILLIAMS, STONER 

Joidenkin romaanien hienoutta on vaikea pukea sanoiksi: joko ne ovat liian henkilökohtaisia lukukokemuksia tai sitten niiden proosan nyanssien avaaminen vaatisi täysmittaisen kommentaarin teoksesta. John Williamsin pääteokseksi 2000-luvulla nostettu Stoner täyttää molemmat mainituista parametreistä. Stoner kertoo yhden miehen elämän, siinäpä se. Juonellista tykitystä romaani ei tarjoa, mutta sen sijaan tarkan, huolellisen ja intiimin hahmotutkielman sekä tarinan intohimon seuraamisesta – sekä, toisaalta, kirjallisuuden pelastavasta ja ajan ja paikan ylittävästä voimasta. Ei liene vaikea arvata, miksi moinen aihe saattaisi kolahtaa allekirjoittaneelle. Mutta Stoner ei olisi Hall of Famessani pelkästään kovaa kolahtavalla premissillään, vaan koska sen proosa on sanalla sanoen nerokasta – mutta, kuten aiemmin vihjasin, tuon nerouden välittäminen lyhyessä suositustekstissä ei ole mahdollista. Yritän kuitenkin: Williamsin proosa on äärimmilleen hiottua ja jokainen sana, jokainen virke on muotoiltu juuri oikealla tavalla, ilman turhia krumeluureja tai kikkailuja. Tiedän oikein mainiosti, että en tee kovin hyvää työtä hehkuttaakseeni romaania, jota pidän yhtenä 1900-luvun parhaista amerikkalaisista romaaneista, mutta se on Stonerin tapauksessa tavanomaistakin vaikeampaa. Lukekaa se, kuitenkin, ja ihastukaa ja murtakaa sydämenne Stonerin elämänvaiheiden mukana.

 

FRANCOIS VILLON, TESTAMENTTI 

Oli puhdas sattuma, että Hall of Fameeni tuli ujutettua mukaan pelkkien romaanien ja tietokirjojen lisäksi myös novellikokoelma, sarjakuva, näytelmä ja, aakkosissa* toisiksi viimeiseksi jääden, runokokoelma. Villonin runot ovat vähintään yhtä kiinnostavia kuin mies itse: Villon eli 1400-luvulla, kouluttautui maisteriksi, mutta kiersi maita ja mantuja pikkurikollisena, runojaan samalla kirjoitellen, ja tuli tuomituksi kuolemaan kolme kertaa, mutta hänet armahdettiin jokaisella kerralla. Viimeisen armahduksen jälkeen hän katoaa historian horisontin taa eikä hänen myöhemmistä vaiheistaan ole tietoa. Villonin runoteos Testamentti pitää sisällään kaksi pääteosta, ”pienen” ja ”suuren” testamentin, joista ensimmäinen on kepeähkö mukatestamenttaus, jossa mm. lahjoitetaan tukkaa kaljulle henkilölle, ja toinen puolestaan synkempi introspektio. Näiden lisäksi omaamassani painoksessa on myös läjä hajarunoja, joita Villon kirjoitti pääteostensa ulkopuolella, ja niiden joukosta löytyy kourallinen varkaiden salakielislangilla kirjoitettuja runoja sekä eräs balladi, jossa kuvaillaan hirsipuussa mätäneviä raatoja. Ei ihan sitä tavallista keskiaikaista runoutta, siis, vai mitä sanotte? Juuri Villonin elämäntarinan kautta Testamentin runot aukeavat aivan toisenlaisella tavalla, ja en voi suositella liiaksi lukemaan teosta kahdesti: ensimmäisellä kerralla tietäen vain vähän Villonista, toisella kerralla henkilöhistoriaan paneutumisen jälkeen.

*Tiedän, että W:n pitäisi tulla V:n jälkeen, mutta mielestäni on selkeämpää niputtaa ne yhteen.

 

HANYA YANAGIHARA, PIENI ELÄMÄ 

Pieni elämä on (toistaiseksi) Hall of Fameni viimeinen kirja ja mikä kirja päättämään urakan! Hanya Yanagiharan läpimurtoteos Pieni elämä on sanalla sanoen mykistävä romaanitaiteen merkkiteos. Pieni elämä on, uskallan väittää, sitä parempi romaani, mitä vähemmän siitä tietää lukemisen aloittaessa, mutta koska tämä on todella huono myyntipuhe, saatan joutua kertomaan hieman kirjasta. Pieni elämä kertoo ystäväporukasta, joista kaksi muuttaa opiskelujen päättymisen jälkeen kimppakämppään New Yorkissa – juonellisesti tämä on vain lähtöasetelma, joka kuulostaa aivan julmetun tylsältä, kun sen kirjoittaa näin auki. Yksi ystävistä, Jude, on vaitonainen ja pitkälti mysteeri muille, mutta jota muut suojelevat ja tukevat. Pieni elämä kertoo näistä ystävyksistä, heidän elämistään ja etenkin Judesta. Yritän vältellä kaikkia spoilereita, koska ne eivät tee oikeutta Pienelle elämälle, mutta varoitettakoon, että kirjan aihepiirit ovat raskaita ja niiden käsittely on riipivän intimiiä. Harva kirja pääsee samalla tavalla ihon alle ja pureutumaan luihin ja ytimiin kuin Pieni elämä. Älkää lukeko sitä, koska Kevin Lankinen sanoi lukevansa sitä jääkiekon mm-kisojen aikana, vaan koska Pieni elämä on heittämällä yksi 2000-luvun parhaista romaaneista.

Posts created 6

Aiheeseen liittyvää

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Ylös