Kuva: Otso Ahosola

Tervetuloa kotisivujeni elämänkertaosioon. Täällä kerron kaiken… no, jotain ainakin, itsestäni ja siitä, kuinka olen päätynyt tilanteeseen, jossa koen tarvitsevani kotisivut kirjoitteluharrastukseni tueksi.

Aloitetaan alusta, kuten tapana on: synnyin vuonna 1990 Nurmijärvellä (tai, no, Hyvinkään sairaalassa, jos ihan tarkkoja ollaan) ja lapsuudenkotini oli syvällä peltojen ja metsien keskellä. Tämä oli ennen Nurmijärvi-ilmiötä, vaikka vielä kirjoitushetkelläkin lapsuudenmaisemani ovat varsin muuttumattomia: ryteikköjä, peltoja, harvoja taloja, kaikki kolme hiekkatietä, seitsemän katulamppua ja harvoin käytettävä junarata. Seudulla oli tuolloin puolentusinaa lapsiperhettä, joista muutaman lapset olivat itseäni selvästi vanhempia ja loput suunnilleen samassa ikähaarukassa; pönderomanttisesta miljööstä huolimatta en joutunut leikkimään (pelkästään) siskoni kanssa. Vaikka asuimme keskellä ei-niin-mitään – siltä se ainakin tuntui ja tuntuu edelleen, stadilaistumiseni jälkeen – vanhempani eivät olleet maanviljelijöitä, vaan ihan tavallisia, moderneja kuukausipalkalla elantonsa tekeviä (toimisto)työläisiä.

Koulunkäynti alkoi osaltani syksyllä 1997 Rajamäen peruskoulussa. Luokkahuoneemme oli – koulun remontin ansiosta – entisissä Alkon tiloissa (minkä johdosta läheisessä puistikossa oli aina alan ammattilaisia ranskanleipineen) eikä meillä ollut ensimmäisinä päivinä edes pulpetteja, koska… Kirjoittaessani tätä virkettä käsitin, että en vieläkään tiedä tarkalleen miksi meillä ei ollut aluksi pulpetteja; jotakin tekemistä sillä oli koulun remontin ja siitä juontuvan evakkostatuksemme kanssa, mutta yksityiskohtia voin vain arvailla.

Luokallani oli ensimmäisenä kouluvuonna kymmenen sijaista, koska varsinainen opettajamme sairasti… jotakin. Noista kymmenestä sijaisesta muistan vain vähän – suunnilleen saman verran kuin varsinaisesta opettajastamme – mutta eräs miesopettaja on jäänyt mieleen: hän inhosi liitujen käyttämistä, koska hänestä taulun jatkuva pyyhkiminen oli hyvän liidun tuhlaamista, minkä johdosta hän vähensi yhden vaiheen prosessista ja piirsi taululle sienellä. Täten oppiminen tapahtui nopeasti jos tapahtui ollenkaan, koska märän sienen jättämät jäljet kuivuvat liitutaululta minuuteissa.

Johtuiko se tästä liituinhoisesta opetusmetodista tai jostakin muusta, en tiedä, mutta lopputuloksena oli, että en oppinut ensimmäisen luokan aikana lukemaan saati kirjoittamaan. (Joku irvileuka epäilemättä kommentoi tässä kohdassa, että käsialani on yhä niin huono, että harva tietää osaanko vieläkään piirtää kelvollista 5:sta.) Toisella luokalla meillä oli vastavalmistunut opettaja, jonka ammattitaidosta kertoo paljon se, että hän sai minut ymmärtämään lukemaani ainakin jotenkin (ei helppo saavutus). Joulutodistuksessa seisoi, että luin ”heikosti” (numeroarvosanalla vitonen); keväällä lukemiseni oli ”välttävää” (numeroarvosanalla kutonen) ja marginaaliin opettajani oli kirjoittanut, kuinka ylpeä hän oli ”tuntuvasta” edistymisestäni, joten lähtötasoni on tuskin ollut kovin erikoinen.

Koska opin lukemaan paljon muiden jälkeen ja silloinkin vaivoin, olin auttamattoman hidas lukija ja kömpelö kirjoittaja, jonka kieliopista, oikeinkirjoituksesta tai harakanvarvaskirjaimista ei ottanut tolkkua edes uusi, kolmannen luokan opettajani. Muistan elävästi erään tuona aikana kirjoittamani tarinan, jossa kaupungin keskustassa raivosi gorilla, jolla oli molempien käsien tilalla ”siggot” (singot); tarinan sankarina kesytin bazooka-Kongin olemalla vain niin niin älyttömän kova jäbä. (Voimafantasia, mitä se on?) Tuosta siggot-tarinasta sain arvosanaksi kutosen, käsialasta vitosen – kirjoittajaurani alku ei ollut ruusuinen, jos tuota tarinaa huonompaa oli vain käsialani.

Hitaasta lukemisestani johtui, että inhosin kirjoja. Lukeminen oli nöyryyttävää pakkopullaa, jossa olin isolla marginaalilla kaikkia kavereitani huonompi. On tietenkin turhaa vertailla omaa lukemistaan muiden lukemiseen, mutta kun saimme koulussa hyvin suoraviivaisen lastenkirjan luettavaksemme, ensimmäisen tunnin aikana luin mielestäni erinomaisella tahdilla (koska pidin tarinasta!) eli yhteensä kahdeksan sivua suurifonttista tekstiä. Kaikki kaverini olivat lukeneet vähintään tuplasti enemmän. Kotimatkalla loikkasin sivulta 8 sivulle 34, koska minua hävetti ja koska en halunnut erottua joukosta. Seuraavalla kerralla, kun meidän täytyi lukea kirjaa koulussa, luin muutaman sivun verran, hyppäsin taas kotimatkalla reilusti eteenpäin, luin muutaman sivun koulussa ja niin edelleen. Tätä loikkimista tein myös silloin, kun äitini patisti minua lukemaan kirjoja, joita koulu ei vaatinut meitä pänttäämään; tänä päivänäkään en ole lukenut kahta ensimmäistä Harry Potteria kannesta kanteen, vaan ensimmäiset parikymmentä sivua sekä puolet loppuhuipennuksesta.

Vähitellen lukunopeuteni nousi, mutta en vieläkään pitänyt lukemisesta; kolmannen ja neljännen Harry Potterin olen jo lukenut kokonaan ollessani ala-asteen loppupuolella. Vapaa-aikani käytin kirjoittamisen ja lukemisen sijaan pelaamalla videopelejä, katsomalla leffoja ja olemalla lapsi. Koulussa pärjäsin keskinkertaisesti – pois lukien kaksi ainetta, käyttäytyminen (koska olin hiljainen nörtti) ja uskonto. Jos joku olisi tuossa vaiheessa tehnyt ennusteen tulevaisuudestani, en usko kenenkään osuvan edes samaan postinumeroon todellisuuden kanssa.

Ala-asteen loppupuolella löysin kirjojen sijasta metallimusiikin. Olin jo ennen metalliherätystäni ollut kiinnostunut musiikista, mutta vain sellaisesta musiikista, joka oli suosittua ja radioasemien teholuukutuksessa. Vasta kuullessani Children of Bodomin Follow the Reaper -levyn ensimmäistä kertaa, käsitin erheeni laajuuden. Olin toki kuunnellut rokkia, kuten The Offspringiä ja Lordia, jo aiemmin, mutta lähinnä koska ne olivat suosittuja eikä niistä pitäminen tehnyt minusta silmätikkua kenellekään. Kuudennella luokalla vein levyraatiin Bodomin kappaleen Deadnight Warrior ja en enää välittänyt ihmettelikö joku; kun ala-aste päättyi, minulla oli päättäjäisissä päälläni ensimmäinen bändipaitani, luonnollisesti Children of Bodomin. Follow the Reaperin ensikuuntelun jälkeen olen luukuttanut metallia jokaisena päivänä tuntikaupalla ja, kirjoittaessani näitä sanoja, kuuntelen myös musiikkia; jos näet minut kuulokkeet korvilla, voit olla lähes varma, että luureissani pauhaa metalli.

Yläasteella en vieläkään pitänyt kirjoista ja en ollut sen parempi koulussa – arvosanani olivat useammin seiskaa kuin ysiä – mutta koska minulla oli musiikkimakuni erilaisuudesta kummunnut jonkinlainen itseluottamus, en välittänyt niin paljon muiden töllistelyistä. Luin kyllä kirjoja, koska ne kuuluivat nukahtamisrituaaliini: kun menin sänkyyn, luin aukeaman jotakin kirjaa, joka melkein vuoden ajan oli J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta.

Taru sormusten herrasta on edelleen yksi suosikkitarinoitani… elokuvien saralla. Etenkin noina vuosina katsoin vähintään yhden Peter Jacksonin Sormusten herra -leffoista viikoittain. Kun trilogian toinen leffa, Kaksi tornia, ilmestyi teattereissa loppuvuonna 2002, päätin aloittaa kirjan lukemisen. Sain kirjan lainaan ystävältäni, joka oli sen jo lukenut eikä minulla näin ollen ollut sen kanssa mikään kiire (kammosin kirjastoja, koska heillä oli palautuspäivämäärät, joihin en hitaalla lukutahdillani voinut keretä). Seuraavan noin kymmenen, ehkä yhdentoista kuukauden ajan luin trilogian kahta ensimmäistä kirjaa, suunnilleen aukeaman illassa, jos ollenkaan. Kuninkaan paluun ensi-iltapäivä läheni ja olin päättänyt lukea kirjan ennen leffan katsomista; minulla oli ehkä kuukausi, ehkä vähemmän aikaa ennen elokuvan ensi-iltaa, kun sain Kahden tornin luetuksi ja pyrkimykseni näytti älyttömältä, kun miettii lukunopeuttani kahden ensimmäisen osan kanssa.

Kuninkaan paluun lukeminen on ensimmäisiä maagisia lukukokemuksiani. Olin edelleen hidas lukija ja Tolkienin proosa ei ole sitä kaikkein intensiivisintä, mutta silti luin koko kirjan alle viikossa – jotain, mitä ei ollut tapahtunut koskaan ennen. Ensimmäistä kertaa käytin vapaa-aikaani lukemiseen. Kenties koko myöhempi lukemis- ja kirjoitusharrastukseni on tuon päätöksen seurausta, sillä se raotti tulvaportteja.

Jos Kuninkaan paluu raotti tulvaportteja, David Eddingsin Belgarionin taru rysäytti ne pysyvästi auki. Tein siskoni kanssa vedonkaltaisen sopimuksen, että hänen olisi kuunneltava koko King Diamondin tuotanto, jonka erinomaisuutta hän ei vieläkään käsitä, ja vastineeksi minä lukisin Belgarionin tarun ensimmäisen kirjan, Kiven vartijan. (Muistan irvailleeni etukäteen, että mitä vartioimista kivessä oli, kun eihän se voinut edes karata!) Belgarionin taru on huomattavasti Sormusten herraa helpompi lähestyttävää fantasiaa ja kaltaiselleni (silloin) kokemattomalle lukijalle se on juuri täydellinen: suoraviivainen, mielikuvitusta kutkuttava seikkailutarina, jonka lukemisesta kuka vain saattaa nauttia. Ahmin ensimmäisen kirjan muutamassa päivässä ja vaikka sopimuksemme ei sitä edellyttänytkään, siirryin välittömästi sarjan toiseen osaan, jota seurasi kolmas, neljäs ja viides; koko projekti kesti korkeintaan kaksi viikkoa. Sen jälkeen luin läpi kaikki muut Belgarionin tarun maailmaan sijoittuvat kirjat, kunnes siirryin johonkin aivan muuhun. Lukioikäisenä luin viitisenkymmentä kirjaa vuodessa.

Samaten lukioikäisenä aloitin kirjoittamisen tekemällä aivan susipaskoja novelleita. Noita tarinoita löytyy varmaan edelleen jostakin internetin syövereistä, mutta älkää arvioiko minua niiden perusteella, pyydän. Pidin novelleja liian vaatimattomina, koska en halunnut kirjoittaa C-luokan Ilkka Remes -kloonin tarinoita, vaan suuren fantasiaeepoksen. Tuon tarinan (nimeltään Puolueeton jumala) kirjoittamisen aloitin aivan liian pian ja taso on sen mukainen; projekti oli on/off-tyylisesti elossa koko lukioaikani ajan ja nyt tahdon repiä silmät päästäni, kun edes ajattelen sitä.

Ensimmäisen loppuun asti kirjoittamani romaanimittaisen käsikirjoituksen tein lukion päätymisen jälkeisen välivuoteni syksyllä. Tarinan nimi oli Juhlimisen seuraamukset ja se oli äärettömän huonosti toteutettua Stephen King -pastissia (King oli uusi idolini, luettuani Eddingsin Belgarionin taruun liittymättömiä tarinoita). Juhlimisen seuraamuksissa ei ollut pierun varjon vertaa tolkkua, mutta hei, paska reissu mutta tulipahan tehtyä. Seuraava kevät kului pääsykokeisiin päntätessä ja seuraavan romaani-idean kanssa pähkäillessä.

Ennen kuin innostuin ”oikeasta” kirjallisuudesta (inhoan snobeja, joiden mielestä vain tietty kirjallisuus on kunnollista – siksi heittomerkit), innostuin toisesta maailmansodasta, koska luin säädyttömiä määriä Korkeajännityksiä. Menin lukioon vain jotta voisin mennä yliopistoon (koska yliopistoonhan vain mennään, eikö niin?) opiskelemaan historiaa ja ryhtyäkseni historianopettajaksi, joka käyttäisi koko lukuvuoden kertaamalla toisen maailmansodan tapahtumia. Keväällä 2010 pänttäsin kuutena päivänä viikossa vähintään kuusi tuntia per päivä pääsykokeita varten 1700-luvun historiaa ja, tähän päälle, kävin vielä valmennuskurssilakin. Pääsykokeessa oli kaksi kysymystä, joista molemmista saattoi saada maksimissaan viisikymmentä pistettä – sain kasaan yhteensä 87 pistettä, jonka ansiosta pääsin yliopistoon sisään varasijalta.

Pääsykokeiden ja yliopiston alkamisen välisen ajan kirjoitin uutta romaanikässäriä, Crystal Infrenoa, joka oli vähintäänkin yhtä sekava kuin Juhlimisen seuraamukset. Tarinassa ei ollut mitään järkeä, mutta koska en itse sitä nähnyt eikä kukaan läheiseni tohtinut sitä sanoa, lähetin kässärin arvostelupalveluun odottaen ylistystä. Saamani kritiikki oli viisitoistasivuinen murska-arvostelu, jossa arvostelija ei löytänyt käytännössä mitään hyvää koko tarinasta. Tahdoin luovuttaa, antaa olla ja välttää vaivautumasta enää, kun hyvänä pitämäni tarinakyhäelmä olikin näin kokonaisvaltaisesti paska. Minulla oli uusi tarinaidea hieman muotoutumassa, mutta motivaatio katosi arvostelua lukiessani – ensimmäistä kertaa kuulin mielipiteen kirjoituksestani sellaisesta henkilöltä, joka ei tuntenut minua ja jonka ei täten tarvinnut olla kohtelias minulle, ja tätä mieltä hän oli. Päätin lukea Kingin Kirjoittamisesta-elämänkerta/-kirjoitusoppaan ja kenties siinä samalla hieman ymmärsin jotakin kirjoittamisen perusteista. Päätin olla luovuttamatta ja kirjoittaa aloittamani romaanikässäri-idean loppuun saakka, menköön syteen tai saveen.

Tuolle käsikirjoitukselle annoin nimeksi Laulava ääni olkapäälläni. Nimi pysyi loppuun saakka.

Myllylahti-kustantamo julkaisi Laulavan äänen alkuvuonna 2013. Olin tuolloin 22-vuotias, kolmannen vuoden yliopisto-opiskelija. Kirjan julkaisu poiki muutamia haastatteluja ja arvosteluja, mutta ei sen kummempaa. Seuraavat romaanikässärini olivat erilaisia ja heikkoja ja ne kokivat saman kohtalon kuin monen muunkin aloittelevan kirjoittajan romaanikäsikirjoitukset: kustantamoiden kaksiriviset vastaukset, joissa kiitettiin kiinnostuksesta, mutta valitettavasti he eivät voineet julkaista käsikirjoitustani. Alkuvuonna 2015 kuulin pienestä, vasta aloittelevasta kustantamosta, joka etsi kauhuromaaneja kustannusohjelmaansa – ja, kuinka ollakaan, minulla oli isompien kustantamojen hylkäämä kauhuromaanikässäri pöytälaatikossani. Scarabe Kustannus innostui ja julkaisi 189-nimisen romaanini syksyllä 2015; 189 poiki vielä Laulavaa ääntäkin vähemmän huomiota. Jossakin näiden kahden kirjan välissä aloitin kourallisen blogeja (joista vain kaksi ovat edelleen suhteellisen aktiivisia) ja liityin Imperiumi.netin toimituskuntaan – kirjoitushetkellä vyöni alla reilut kolmesataa levyarvostelua, parikymmentä keikkaraporttia, jokunen haastattelu ja läjä muita sekalaisia tekstejä.

Valmistuin keväällä 2016 filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta pääaineenani yleinen historia ja sivuaineinani kaikki irrelevantit ja markkina-arvottomiksi määritellyt aineet. Minusta ei tullut opettajaa, koska muutamat sijaiskokemukseni olivat sen verran nihkeitä, ja kun sain maisterin paperini, en tiennyt mikä minusta tulee isona – en ole varma tiedänkö vieläkään.

Valmistumiseni aikoihin kirjoitin ensimmäistä tietokirjakäsikirjoitustani noitavainojen historiasta. Olin tehnyt kandityöni noitavainoihin liittyen, mikä oli johtanut noitavainoaiheiseen graduun. Kirjoitin tietokirjaani vapaa-ajalla, ansiotöiden ulkopuolella. Tein kässäriä eteenpäin hitaasti ja vuodenvaihteen 2016 ja 2017 paikkeilla lähestyin muutamaa realistiseksi mieltämääni kustantamoa keskeneräisellä käsikirjoituksellani. Alkuvuonna 2017 Like Kustannus ilmoitti haluavansa julkaista Jumalan viholliset -nimellä siunatun tietokirjani, kunhan vain saisin sen valmiiksi ennen juhannusta. Istuin pitkiä päiviä työpöytäni ääressä – toisinaan värväten tyttöystäväni tuomaan minulle lounaan tietokoneelleni, koska näin säästin kokkaamisen verran aikaa – ja viikon verran etuajassa, Jumalan viholliset lähti kustantamoon. Tammikuussa 2018 käsikirjoitus realisoitui lopullisesti tietokirjaksi.

Kuva: Sami Isoniemelä

Tässä sitä sitten ollaan. Istun helsinkiläisen kahvilan toisessa kerroksessa, vieressäni tyhjä cappuccino-kuppi, korvillani vastamelukuulokkeet blästäämässä keskirankkaa metallia, päälläni monella reiällä siunattu bändipaita, takaraivossani läjä ideoita uusia kirjoitusprojekteja varten. Tiedän varsin mainiosti, kuinka onnekas olen: harva aloitteleva kirjoittelija saa mitään julkaistuksi, ja minuun tuo hyvänonnensalama on osunut jo kolmesti. Joku, jota en tunne, tarttuu kirjaani ja lukee sen ja, toivon, nauttii tai ainakin sietää sitä. Tämä on suuri etuoikeus, mutta – haluan ajatella – työllä ansaittu sellainen. Matkani siitä esiteinistä, joka ei voinut sietää kirjoja ja joka osasi lukea vain välttävästi, tähän kahvilaan on ollut pitkä, vaikea ja epävarma. Tulevaisuus on aina auki ja muutoksessa, mutta ainakin voin sanoa sen, että jos olen päässyt jo näinkin pitkälle, kuka vain voi pystyä mihin tahansa, kunhan on valmis näkemään vaivaa. Helpot tiet ovat harvoin tarpomisen arvoisia.

Kenties jonakin päivänä opin jopa kirjoittamaan lyhyempiä, parempia, mainoshenkisempiä ja fokusoituneempia kirjailijaesittelyjä itsestäni, mutta tämä ei ilmiselvästi ole se päivä.

 

TL;DR: En ollut aina kirjoittelija.

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Ylös