Vuosi 2021 paketissa

Vuosi vaihtuu ja omalta osaltani 2021 on osoittautunut erittäin – joidenkin mukaan liiankin – kiireiseksi. Uskon ritarien julkaisun tiimoilta oli luonnollisesti paljon häppeningiä, mutta todelliset kiireet ovat olleet kirjailijajuttujen ulkopuolella: täyspäiväistä työtä, opiskeluja sekä vielä sivuhommana tapahtumajärjestelyä… plus, tietenkin, podcast-äänityksiä keskimäärin kahden viikon välein ja näitä varten kuunneltavia levyjä. Sekä tietenkin sitä yliarvostetuksikin väitettyä elämää.

 

Vuosi 2021 on ollut myös lukemisen kannalta ahkera vuosi: Goodreadsin mukaan olen lukenut kalenterivuoden aikana sata kirjaa! Tämä on kaunisteltu totuus, sillä listaan ei mahdu ns. ”ammattikirjallisuutta”, jota luen työ- tai kirjoituskuvioita varten vaihtelevia määriä; vastaavasti listalta puuttuu kourallinen teoksia, joita ei ole listattu Goodreadsiin ollenkaan. (Matti Klingen muistelmien viimeistä osaa ei ollut listattu pari viikkoa ilmestymisensä jälkeen, mikä skandaali!) Kuitenkin: pyöreästi sata vapaa-ajalla luettua kirjaa vuodessa, se on paljon, omilla mittareillani.

 

Henkilökohtaisesti ärsyttää juuri tällainen numero-onanointi, jota aina vuoden vaihtuessa harrastetaan enemmän kuin laki sallii: kattokaa mun lukuja, mä oon niin hyvä ja kova jätkä, kattokaa ny! Pelkkä lukumäärä ei tietenkään kerro itsessään mitään, jos teoksia vain läpikäydään taustalla tai prosessoimatta, pikalukien ja ylisuorittaen, ihan vain että saadaan oma onanointinumero kasvamaan mahdollisimman suureksi. Minulle lukeminen ei ole tällaista, vaan luen nautinnoksi ja oppiakseni sekä maailmasta että itsestäni – en vain kerryttääkseni suurempaa lukua johonkin fucking someen. Kirjoittelu on muuttanut lukemistani sitten teinivuosien – mikä on vain luonnollista, eikö niin? – ja nykyään luen tavalla, joka tuntuu hämmentävän monia: kiinnitän asioita ei pelkästään pintatasoon, vaan myös syvempiin rakenteisiin ja merkityksiin, sekä tietenkin kielen laatuun eli kuinka hyvää proosa on tai ei ole. Jos minulta kysyy lukemastani kirjasta, saatan olla mainitsematta juonta sanallakaan, vaan pikemminkin kertoa esim. Hannu Salaman Juhannustansseista (1964), kuinka runebergiläinen kansallisromantiikka näkyy teoksen vastaanotossa ja kohussa sekä kuinka teos purkaa em. kansallisromanttista ideaalia. Lisäksi luen mahdollisimman monialaisesti, sysäillen itseäni säännöllisen epäsäännöllisesti epämukavuusalueelleni lukemaan chick-litiä tai tusinajännäreitä. En ainakaan tiedä tavanneeni ketään, joka lukisi edes suunnilleen samalla tavalla kirjoja.

 

Yhtä kaikki, vuosi vaihtuu ja haluaisin mainostaa/kehua viittä vuonna 2021 lukemaani kirjaa. Jokainen mainituista kirjoista saa virallisen suositukseni, jolla on arvoa tasan niin paljon kuin haluatte sille antaa.

 

Olavi Koistinen, Motivaatiojänis (2020)

Hulvattoman hauska, (post-?)postmodernistinen romaani työelämän huonontumisesta ja digitalisaatiosta. Haluaisin kutsua romaania kokeelliseksi, mitä se toki on, mutta moisen adjektiivin käyttäminen epäilemättä karkottaa monia potentiaalisia lukijoita. Sen sijaan väittäisinkin sitä piruilevaksi ja hirtehiseksi… sekä nykyaikaamme tuskastuttavan tarkkanäköisesti kuvaavaksi (joskin absurdistiseksi) romaaniksi. Koistinen on hyödyntänyt Motivaatiojäniksen kirjoittamisessa tekoälyalgoritmia toisaalta täydentämään tekstiään sekä kehittämään romaanin tapahtumapaikkana olevan firman työpaikkaruokalan ruokalistan sisällön – ja koska romaanin fokuksessa on työelämä ja digitalisaatio, tämä on oikeutettua ja aivan helvetin hauskaa. Lisäksi, erityisen hulvattomana pidin (masennuslääke-kana-annosten lisäksi, tietenkin) romaanin ”neljännen muurin” rikkomista eli kertojavaihdoksia sekä… Äh, en paljasta enempää, lukekaa itse! Kaikesta epätyypillisyydestään huolimatta Motivaatiojänis kertoo koherentin, kiinnostavan ja riipivän tarinan nykytyöelämän rattaisiin joutumisesta.

 

Rutger Bregman, Hyvän historia (2020)

Dekonstruktiivinen tietokirja siitä, onko ihmisyyden ydin todella paha vai hyvä. (Spoileri: Bregman argumentoi hyvän puolesta.) Bregman ottaa lähestymistavakseen sattuneesta syystä allekirjoittaneelle kovaa kolahtavan myytinmurtamisasetelman, ja suuri siivu kirjasta käydään läpi ja puretaan palasiin kuuluisimpia ”ihminen on ytimessään paha” -tutkimuksia ja väitteitä. Niin mm. Milgramin sähköshokkikoe, Stanfordin vankilakoe kuin William Goldingin Kärpästen herra (1954) pääsevät ruodittavaksi ja, usein, ryöpytettäväksi. Ennen lukemista olin hyvin skeptinen koko kirjaa kohtaan, sillä pelkäsin sen olevan samanlainen kädenlämpöinen ja toimittajamaisen laiskasti tarinallistettu historia-alan tietokirja kuin valtaosa nykyisistä em. alan teoksista on, mutta onnekseni luin alkulukua pidemmälle, sillä Bregman käyttää tarinallistettuja katkelmia (joita on jokunen muttei liikaa!) maalatakseen tilanteen, joka sitten puretaan palasiinsa. Tätä dekonstruktiivinen, paradigmoja purkava historia voi parhaimmillaan olla – ilman, että teos olisi ”liian vaikea taviksille”!

 

Juhani Brander, Miehen kuolema (2020)

Esseeteos miehuudesta, sen kipukohdista ja toksisuudesta. Erittäin virkistäviä, keskustelua herätteleviä ja kuvia raastavaa luettavaa – kaikilla oikeilla tavoilla! En aio sanoa Miehen kuolemasta tämän enempää, koska jos lähden referoimaan esseiden ydinsanomia, se vie niiltä parhaan tehonsa. Sen sijaan sanonkin: kaikille, joiden elämässä on tai on ollut joku mies, Branderin teos ansaitsee tulla luetuksi… vaikka sen jokainen sana vituttaisikin, koska ainakin se on silloin pakottanut katsomaan maskuliinisuutta uudesta näkövinkkelistä. Tämän parempaa ei voi esseeteos tarjota.

 

China Miéville, Perdido Street Station (2000)

Minua paremmin tuntemattomille tämä saattaa vaikuttaa listan mustalta linnulta: outo, massiivinen ja vaikeakin fantasia- tai uuskummaromaani, joka on maagista steampunkia ja luoja ties mitä. Vanhana fantasianörttinä olen keskittynyt lukemaan ”tavallisempia” fantasia- ja scifiteoksia, joissa juonenkäänteet osaa arvata etukäteen, ja joissa seurataan ja rikotaan genrearkkityyppejä ennustettavalla tavalla. China Miévillen nimi oli kuitenkin tullut vastaan jo vuosia sitten, mutta koska miekkosen tuotantoon tutustumisen ”ainoa oikea” väylä on 800+ sivua pitkä Perdido Street Station, tutustumista oli tullut lykättyä. Perdido Street Station oli kesän 2021 virallinen kesäkirjani – aloin lukea sitä kesäkuussa, luin loppuun elokuussa – ja hidas, taukojen täplittämä luku-urakka sopi kirjalle hyvin, koska vaikka se on juonivetoinen, trillerimäinen romaani, se on myös ideoilla ja mielikuvituksella täytetty tekele, jota pitää makustella, mietiskellä ja pyöritellä. Minulle kirja avautui uudella tavalla, kun käsitin sen olevan tutkielma (seuraa hienoja sanoja) kartesolaisesta keho-mieli-dikotomiasta: tämä teema sitoo kaikki juonilangat yhteen ja kaikki avaintoimijat edustavat dikotomiaa erilaisilla tavoilla. Muitakin luentoja varmasti löytyy, sillä Perdido Street Station suorastaan pakottaa tulkitsemaan, järkeistämään näennäistä järjettömyyttä.

 

Paul Auster, Leviathan (1992)

Mukavuusalueromaani. Olen lukenut melkein kaiken Austerin tuotannosta ja olenpa väittänyt 4321:tä kuluvan vuosituhannen tähän mennessä parhaaksi romaaniksi. Leviathan oli jäänyt lukematta, mutta onneksi tilanne tuli korjatuksi: taattua eli korkeaa Auster-laatua! Miekkosen eksplisiittisesti yhteiskunnallisempaa romaanituotantoa, mutta jälleen/aina vahvasti metafiktiivistä, sillä vaikka kertojan nimi ei ole Paul Auster, samankaltaisuudet ovat suuret. Jos elämässään ei ole lukenut ainuttakaan Austeria, en tiedä onko Leviathan paras mahdollinen ensikosketus, mutta ainakaan se ei ole huonoin. (Tuo kyseenalainen kunnia menee susipaskalle Timbuktulle.) Jos pitkät lauseet, pitkät luvut ja monitulkintainen tarina kiinnostavat, kannattaa antaa Austerille mahdollisuus!

Posts created 10

Aiheeseen liittyvää

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Ylös